Søren Kierkegaardin etiikkaa eläinsuhteistettuna 2014-12-01 02:00

Kuvaus:

12/2014 (Pieniä korjauksia 6/2015)

Yleistä luonnosta ja eläimistä Kierkegaardin ajattelussa

Tekstin teema nousi esiin kriittisenä pohtiessani Søren Kierkegaardin (1813-55) ajattelua Robert C. Robertsin ja Rick Anthony Furtakin hyve-eettisen tulkinnan pohjalta. Heidän tulkintansa valottavat ja selkeyttävät Kierkegaardin ajattelua monella tapaa, mutta jättävät "kognitiivisuudessaan" joitakin ongelmia1 avoimeksi, kuten ehkä Kierkegaard itsekin - toisaalta Kierkegaardilla "epäonnistumisten" analyysi2 on niin rikasta että monipuolisempia psykologisia kytköksiä ja tulkintamahdollisuuksia on mahdollista löytää. Ongelmien voisi ajatella liittyvän kehollisuuteen - ja tätä yritän avata hahmottamalla Kierkegaardin eläinkäsitystä omien ajatusteni pohjalta, osin sovittamalla sitä Kierkegaardin ajattelussa esiintyviin ilmiöihin, etsien kiintopisteitä uudemmasta ja ajankohtaisesta filosofiasta. Esitän myös eräänlaisen naturalisoinnin Kierkegaardin ajattelusta, vaikka en erityisesti pyri minkäänlaiseen kristillisen symboliikan reduktioon. Tarkoitukseni tältä osin on tuoda esiin kuinka tietyt kriittiset ja hädänalaiset eettiset tunteet kirjaimellisesti esiintyvät eläinten keskinäisissä ja ihmisten niihin tahtoen tai tahtomattaan kohdistamissaan suhteissa - ja tuoda esiin mahdollisuus siitä että erilaiset etiikat tai moraalit esiintyvät erilaisissa välittömissä eläinyhteyksissä3.

Käsittelen eläimiä siksi, että siinä eettisen suhteen välitön kriittisyys tulee esiin - eläimet ovat kaiken aikaa konkreettisesti tai potentiaalisesti uhattuna. - niiden selviytyminen on niiden oman havainnoinnin, ennakoinnin ja yhteistyön varassa (millekään debatille tieteellisestä todistamisesta tai kokeiden tekemisestä ei ole aikaa). Tietyt luonnon tapahtumat tai paineet näyttävät siis myös olevan analogisia joidenkin tunteiden tai muiden mentaalisten tilojen esiintymisen kanssa. Toisaalta Kierkegaard ei näytä ulottavan eettistä ajattelua koskemaan eläimiä, enkä koe pelkästään ihmisiä koskevaa eettisen ajattelun tutkimista kovinkaan mielekkäänä ellei ole selvää linkkiä mitä kautta eläimet saadaan mukaan, sekä mahdollisesti kysymykset millä ehdoin, ja mitkä eläimet. Erityisesti minua kiinnostavat eläimet joiden kanssa on mahdollista mielekkäästi kommunikoida tai kommunikoitua, ja joiden elämäntapa ei perustu saalistamiseen - niiden keskinäinen (myös lajien rajat ylittävä) käyttäytyminen on huomioivaa ja yhteisöllistä4. Vapaat eläimet5 eivät koskaan ole itsestään selvästi turvassa - toisin kuin olemme turvatussa ihmistodellisuudessa (ainakin pääosin) tottuneet kokemaan. Tätä näennäistä turvallisuutta tosin Kierkegaard pyrkii yksityistä ihmistä (ja hänen sielunsa pelastusta) koskevassa ajattelussaan horjuttamaan, ja näen että ihmisen turvattomuuden kokemus myös uskonnollisella tasolla on rinnakkainen eläimen potentiaalisesti kokemaan hätään, sekä myös hätään jota ihminen ja myös eläin kykenee tuntemaan toisen puolesta.

Kierkegaardin ollessa kyseessä houkutuksena voi jo lähtökohtaisesti olla monenlainen luonnollistaminen (naturalisointi). Mutta ennen kuin kiirehditään hätäisiin reduktioihin, olisi kuitenkin hyvä ainakin kysyä mikä on Kierkegaardin luonto? Kierkegaardhan puhuu ihmisestä selkeästi osana luontoa, vasta kristillisyys tuo ihmisyyteen ratkaisevan eron. Tässä mielessä Kierkegaardin ajattelua voi ongelmitta naturalisoida esteettisen, eettisen ja kristillisiä kriteereitä täyttämättömän "yleisuskonnollisuuden" osalta (eli melko laajan elämän kirjon) niin kauan kuin "laadulliset" kysymykset otetaan huomioon (kutsuisin laadullisuutta olennaisesti yksilön eettiseksi itsesuhteeksi), mutta kristinuskoa hänen mukaansa eksplisiittisesti ei6. Hän itse esimerkiksi naturalisoi ihmisen luonnon petoeläimeksi pseudonyymi "A":n kritisoidessa näkemystä ihmisestä sosiaalisena eläimenä (EO1, 288 [I 260]). Kristinuskon Kierkegaard näkee sellaisena joka irrottaa ihmisen luonnon yhteydestä7.

Myöhäisessä päiväkirjamerkinnässä Kierkegaard kirjoittaa Jumalan rakastamisen olevan kaiken inhimillisen vihaamista (PJ, 606-7 [XI I A 445] {1854})8 - luonnosta hän ei varsinaisesti sano mitään. Itse asiassa Kierkegaardin lopullinen joko-tai-kysymys on luonnon ja kristinuskon välillä, mikään yhteiskuntaan tai sosiaalisuuteen perustuvaa hän ei näe kestävänä, ts. "eettisen" tason pohja (oma tahto, henkilökohtaiset ansiot) putoaa ratkaisevan kristillisyyden kohdalla9.

Kierkegaard käyttää eläin- ja luontovertauksia apuna jonkin tavoiteltavan hyveellisen elementin esiintuomisessa ihmisen elämään. Kyseinen asia käännetään ihmiselle sopivaksi, mutta ihmisen ja luonnon väliin jää kuilu - muuta kommunikaatiota tai kanssakäymistä ei jää jäljelle. Ihmisen henkisyys ja kyky tuntea ahdistusta erottaa ihmisen muista eläimistä (CA, 42 [IV 314])10, ja jostain syystä se mikä yhdistää ei nouse esiin merkitsevänä tekijänä, tai että sen pohjalta voisi kommunikoida (vrt. esim. CA, 42, 185 [Pap. V B 53:9] {1844}; PF/JC, 252 [IV B 14:3]; Zook 2006, 269-271).

Kierkegaardin henkisyys ei siis realisoidu, se ei kommunikoi maailmassa11. Toisaalta tämä on ominaista Kierkegaardin ajattelulle ylipäänsä: esimerkiksi hyveellisyydelle ei ole palkkiota maailmassa (PEJ, 348), tai että totuus voittaisi maailmassa (PJ, 336 [Pap. IX A 326] {1848}). Kierkegaard näki luonnossa ja ihmisen henkisyydessä (tai hengettömyydessä) analogisia ja yhtäaikaisia tapahtumia (esim. EO1, 444), mutta kysymys eettisestä kanssakäymisestä tässä suhteessa ei näyttäisi nousevan esiin. Kristillisyys syrjäyttää nämä pohdinnat ja eettisyys rajautuu jumalasuhteeseen ja ihmisten välille: luonto voi herättää ihmisessä jonkin eettis-uskonnollisen elementin, ja kommunikaatiota tapahtuu opettaja-oppilassuhteena, mutta mitään tasa-arvoista kanssakäymistä ei nouse esiin.

Käyn tekstissä Sielun eläinyhteydet tulkitsevammin läpi itselleni eri kautta esiin nousseita ongelmia: eläimen kanssa kommunikointia ja oman välittömän eettisyyden suhdetta luonnon tapahtumiin (sen levottomuuteen tai rauhallisuuteen). Tekstissä käytän apuna poimintoja eri ajattelijoilta, joista palaan alla Kierkegaardiin linkittääkseni teemat hänen ajatteluunsa. Tarkasteluni säilyy siinä mielessä Kierkegaardilaisena, että kaiken tarkastelun ytimessä on suhteen eettisyys12, tässä tapauksessa eläinsuhteen. Sopiva kuvaus tästä asenteesta on Kierkegaardin pseudonyymin (Johannes Climacus) lausahdus: "Yksilön oma eettinen todellisuus on ainoa todellisuus" (PEJ, 332). Olennaiseksi muodostuu tapa jolla yksilö on rakentunut - siinä mielessä hyve-eettinen tulkinta on erittäin osuva.

[M]itä yksilö näkee riippuu siitä kuinka hän näkee; havainnointi ei ole vain vastaanottamista, löytämistä, mutta myös esiin tuomista, ja jos se on sitä, kuinka havainnoija itse on rakentunut on todellakin ratkaisevaa. – – Mutta mitä enemmän havainnon kohde kuuluu hengen maailmaan, sitä tärkeämpää on tapa jolla hän itse on rakentunut sisimmältä luonnoltaan, koska kaikki henkinen omaksutaan vain vapaudessa; mutta se mikä omaksutaan vapaudessa myös tuodaan esiin. Ero ei ole ulkoinen vaan sisäinen, ja kaikki joka tekee yksilön epäpuhtaaksi ja hänen havaintonsa epäpuhtaaksi, tulee sisältä – – Henkilön sisäinen olemus määrittää mitä hän löytää ja mitä kätkee. (EUD, 59–60 [III 277–8].)

Kierkegaard kirjoittaa henkisyydestä ja sen nostaman sisäisyyden tärkeyden merkityksestä. Mutta entä jos sisäisyys juuri on kehollisuutta, tai sisäisyyden kommunikaatio liittyy kehollisuuteen?13

Sielunhätä = eksistentiaalinen ahdistus = ahdistus saalistajasta

Esteettinen: merkityksettömyys

Kierkegaardin esteettinen eksistenssitaso kuvataan usein nautintohakuisena, ja joka johtaa tunteiden, kokemusten ja merkitysten latistumiseen ilman syvempää merkitystä tai sisäisyyttä14. Mutta mistä tunteiden ja kokemusten latistuminen tai kyllästyminen sinänsä johtuu? Eläinten (ja muun ympäristön) sitoutumisesta niihin - ne eivät yksinkertaisesti jaksa tai halua tai pysty sitoutumaan niiden kannalta merkityksettömään, haitalliseen tai suoranaisesti vaaralliseen pelaamiseen tai pelaantuneisuuteen, ja hallinnoivat tämän osallistuvuuden muuten, omille urilleen sinne mistä siitä ei ole suoranaista harmia. Omalta osaltaan ne itse löytävät elämänrytminsä ihmistä väistämällä, mutta ovat säiden ohella myös mentaalisten myrskyjen koeteltavina.

Uskonnollinen: hädänalaisuus

Amy Laura Hall näkee Kierkegaardin retorisesti lähentävän toisiinsa henkilön joka havaitsee tietyllä tavalla ja joka toimii moraalittomasti vastaavalla tavalla (Hall 2002, 176-7). Kierkegaard myös lähentää varhaisessa 1838 päiväkirjamerkinnässään humoristin saalistajaan hänen liikkuessaan aina yksin (PJ, 113 [Pap II A 694]). Se mistä ei puhuta, että saalistajat todella ovat seurana.

Kierkegaardille on totuuksia jotka "haavoittavat takaapäin", ja olennaisesti näen että kyse on sydämensä avaamisesta merkityksellisyydelle,tai kokemukselle tai toiveelle siitä, ja tulla tietämättömyydessään hyväksikäytetyksi turhanpäiväisin saalistamisiin, oli sitten kyse ihmisten tai eläinten toiminnasta - oli kohde sitten arvokas tai ei. Kohteen arvokkuus taas on asia jota ei voi mielikuvituksen varassa arvioida - pirunsopimukset, kyynisyys tai välinpitämättömyys antavat sille aina väärän kohteen.

Kierkegaard kirjoittaa sielunhädästä Johannes Climacuksena:

Uskonnolliseen kärsimykseen kuuluu käsite "sielunhätä"... Kiusauksessa jokin ihmistä alempi viettelee häntä, sielunhädässä jokin ihmistä korkeampi... tahtoo säikäyttää hänet takaisin... Sinä hetkenä kun ihminen onnistuu suhteellisista tavoitteistaan luopuen harjoittamaan absoluuttista suhdettaan... ja hänen on suhtauduttava absoluuttisesti absoluuttiseen, sinä hetkenä hän löytää rajan, ja sielunhädästä tulee rajan ilmaus. Ihminen on sielunhädässään syytön (kiusauksessa sen sijaan ei), mutta sielunhädän aiheuttama kärsimys on siitä huolimatta kauhistuttava siksi, että en tiedä siitä mitään... Kiusaus hyökkää, ihmisen kimppuun hänen heikkona hetkenään, sielunhätä on kosto absoluuttisen suhteen vahvasta hetkestä. Siten kiusaus liittyy yksilön eettiseen hahmoon, sielunhätä sen sijaan on kaikesta muusta irrallinen, se on absoluuttisen omaa vastarintaa. (PEJ, 462-4.)

Se mitä eettisessä välittyvyydessä tapahtuu saalistamisen osalta, littyy luvanantamispaineeseen15. Kiusauksessa voi esimerkiksi ottaa fatalistisen tai kyynisen asenteen tai antaa itselleen luvan huonolle tunteelle paineessa tai esimerkiksi hetken mielijohteesta, mitä tilaa kuvaa mielestäni hyvin epätoivo. Sielunhädässä ihminen onnistuu hallitsemaan liikkeitään oikeassa ahdistuksessa.

Kun yksilö koulutetaan16 ahdistuksen läpi uskoon, ahdistus hävittää juuri sen minkä se tuo näkyviin. Ahdistus löytää kohtalon, mutta juuri kun yksilö haluaa asettaa luottamuksensa kohtaloon, ahdistus kääntyy ja vie kohtalon pois, koska kohtalo on kuin ahdistus, ja ahdistus, kuten mahdollisuus, on taikakuva [se voi yhdistellä asioita kokonaisuuksiksi eri tavoin]. - - Uskon avulla, ahdistus tuo yksilöllisyyden lepoon johdatuksessa. Niin se on suhteessa myös syyllisyyteen, joka on toinen ahdistuksen löytämä asia. Se joka oppii tietämään syyllisyytensä vain äärellisessä on eksynyt äärelliseen... jos ihminen on syyllinen, hän on äärettömästi syyllinen. (CA, 159, 161.)

Ahdistuksessa ajatan17 ympäristöäni ahdistuksessa, vastaavasti epätoivossa - muu ympäristö osallistuu siihen sen verran kuin joutuu tai mahdollistuu, mutta joka tapauksessa ajautuu, joko mukaan tai pois, mutta käyttövoimana on ahdistus tai epätoivo.

Loppusanat

"Uskonnolliselta kannalta, suurin vaara on että yksilö ei havaitse, että hän ei joka hetki havaitse, olevansa vaarassa" (SLW, 468 [VI 436]), ja siinä määrin kuin yksilön eettinen todellisuus on ainoa todellisuus, vain ajankohtainen (ja tilannetta koskeva) tieto on merkitsevää (tai edes omaksuttavissa): "jokainen ymmärtää vain sen mille hänellä on käyttöä" (PEJ, 595)18.

Kierkegaardin mukaan ainoa tie kristinuskoon on synnin kautta, kaikki muu on ryöstöretki kristinuskoon (PC). Koko kristinuskon esiin tuoma eettisyys on siinä määrin konkreettista (sekä ottaessa eläimet huomioon tai jättäessä huomiotta) ettei siihen välttämättä kannata sekaantua pelkästä mielenkiinnosta tai "esteettisestä reippailusta" (PEJ, 459).

Versio 2: lyhyt eläintarina Kierkegaardin hengessä

On olemassa vanha moralistinen tarina pojasta joka piloillaan säikytteli kyläläisiä kahdesti turhaan ketusta, eikä enää saanut heitä uskomaan kolmannella kerralla kun kettu todella tuli ja teki tuhotyönsä. Poika eli yhteydessä kettuun ja tosiasiassa aavisti että kettu suunnitteli tuloaan. Ehkä kettu oli jo kahdesti tulossakin mutta huomasi pojan äkkilähdöt ja kääntyikin takaisin - ei poika sitä tiennyt vaan pilaili kettumaisuuden huijaamana ja sai vihat niskoilleen. Kettu tiesi tilannetta tarkkailla ja yllätti vasta kun sitä ei odotettu, kun kylä oli jo piirittämisen jäljiltä hajaannuksessa.

Kaksi ehdotusta opetukseksi:

a) kyynisempi, realistisempi: kettu saattoi ajatella poikaa heikkona kohtana, sellaisena joka otti kettuun välittömän yhteyden tietämättä mitä oli tekemässä, ja koetteli tätä porttia kunnes se aukeni;

b) kyynisempi, toivottomampi: kyläläiset eivät tienneet mistä tai miten poika ideansa sai, eivätkä koskaan osanneet häntä sen pidemmälle opastaa

Molemmat näistä asenteista ovat saalistajalähtöisiä, eivätkä oikeastaan sovellu mihinkään.

--

1 Erityisesti koen ongelmalliseksi: i) liian voimakas subjektin ja objektin erottelu, jolloin tunteista mm. tulee erillisten ihmisten erillisiä tunteita eikä jaettuja tai välittyviä, joihin on myös ns. ulkopuolisia osallistujia tai osallisia; toisaalta ii) merkityksen antavien "kognitiivisten" tunteiden yliarvostus suhteessa muihin kehollisiin viesteihin joille ei löydetä tai edes etsitä merkitystä. En tarkoita etteivätkö Robertsin ja Furtakin ajatukset olisi kiinnostavia, vaan sitä että joudun ensin itse etsimään toista kautta paikat tietyille asioille ennen kuin voin täysin tehdä oikeutta heidän näkemyksilleen. Furtak kuitenkin lisää kärsimyksen välttämättömyyden näkemykseensä, joka myös toimii kohteena olemisen funktiossa (Furtak 2005, 108-), Robertsiltakin löytyy jonkinlaista kristillistä ruumiillisuutta, mutta se näyttää rajoittuvan kristillisiin määreisiin suhteena Kristuksen ruumiiseen (Roberts 1993, 270-). Kummaltakaan ei kuitenkaan näytä löytyvän varsinaista kehollista fenomenologiaa tai vastaavan tematiikan käsittelyä, mikä tosin ei Kierkegaardin merkityksessä myöskään yksin riitä jos tarkastelu jää esteettiseksi elämänhallinnan oppaaksi.

2 Esim. Amy Laura Hall näkee Kierkegaardin pseudonyymituotannon kristillisiin teksteihin verrattuna elävämpinä ja rikkaampina epäonnistumisten kuvauksina (Hall 2002, 2-3).

3 Tai ovat niistä peräisin ja niiden hallinnoimia. Tämä myös selittää miksi alun perin lupaavasta eettisestä ajattelusta tulee nopeasti ulkokohtainen tapa - se siirtyy muuhun vallankäyttöön, olennaisesti eläinten liikkeisiin.

4 Myös saalistajan läsnäolon voi toki ymmärtää viestinä ja ehkä se voi itsekin jotain myös yrittää viestiä, mutta sen läsnäolon terrorin ulottuvuus on siinä määrin kattava ettei ainakaan omaan sen hetkiseen eettiseen tilaansa voi mitenkään suhtautua ongelmattomasti.

5 Tarkoitan siis eläimellä vapaata, itse itsestään omassa elinpiirissään huolehtivaa eläintä. Monenlaisia muita erotteluja eläinten suhteen on hyvä myös tehdä: olennaisia kriteerejä ovat niiden hyökkäävyys ja yhteistyö suhteessa muihin eläimiin, mutta en tee tässä suhteessa tarkkoja erittelyjä etukäteen. Monien eläinten käyttäytyminen voi stressattuna (esimerkiksi ihmisen tarkkailun tai muun jatkuvan häiriön painostamana) muuttua väkivaltaisemmaksi kuin se muutoin on. Varsinaisia lajeja en ole tässä työssä erotellut vaan yrittänyt kontekstin mukaan pitää asiat käyttäytymistyypeittäin yleispätevinä. Käytännössä lajit myös linkittyvät kulloisessakin elinympäristössä esiintyviin muihin lajeihin, jolloin myös lajien väliset vuorovaikutussuhteet voivat ainakin ajoittain saada erilaisia muotoja.

6 Luonnollistaminen kadottaa laadulliset erot. Ks. esim. PF 95-6, 316 [Pap. V A 10]; PJ, 40-1 [Pap I A 94 (PJ 40-41)]; PJV 20. Luonnontieteestä Kierkegaard kirjoittaa: "Se merkitsee parhaimmillaan [että] lahjakas ihminen voi selittää luonnon, mutta ei ymmärrä itseään. Hän ei tule läpinäkyväksi itselleen hengen kategoriassa, lahjansa eettisessä arvioinnissa, jne."(PJ, 243 [VIII I A 200].)

7 Esim. "Usko ei ole esteettinen liike -- juuri sen vuoksi, että se ensin edellyttää luopumista, se ei ole sydämen luonnollinen vietti vaan olemassaolon paradoksi." (PJV, 63.) Lainauksesta kannattaa myös huomioida 'esteettisen' (merkityksessä aisti(me)llinen, aisteihin perustuva) ja 'luonnollisen' linkittyminen.

8 Tosin Jumalan rakastaminen on ihmisten rakastamista toista kautta, rakastamista "ideassa". Vrt. myös maininnat maailmalta kuolemisesta (PJ, 271 [VIII I A 269], 551 [X 4 A 627]) eli tältä osin kysymys kuuluu miltä maailmalta: sosiaalinen, kulttuurinen, sivilisaatio, vai myöskin luonto?

9 Hän käsitteli tässä yhteydessä avioliittoa - kahden ihmisen rakkaussuhteen sovittaminen yksityiseen jumalasuhteeseen on hänen tuotantonsa keskeisiä kysymyksiä. Avioliitto "joistakin syistä" ei tule kyseeseen ratkaisuna, vaan "joko yksinkertaisesti -- vietin tyydyttäminen tai henkisyys". (PJ, 295 [XI I A 259] {1854}). Hän myös mainitsee avioliiton jaettuna itserakkautena (WL, 424 [VIII 1 A 190] {1847}) joka ei siis olennaisesti ratkaise mitään. Aiemmassa henkilökohtaisemmassa merkinnässä vuodelta 1843 hän toisaalta näkee vain "eettisen" (ts. avioliiton) ainoana mahdollisena suhteena (PJ, 160 [Pap. IV A 133]). Avioliiton ongelmat liittyvät "eettiseen" eksistenssiin yleensä.

10 Käsikirjoitusluonnoksessaan Kierkegaard mainitsee eläinten ahdistuksen puutetta vastaavasti myös ennakkoaavistuksen puutteen (CA, 185 [Pap. V B 53:9] {1844}).Toisessa luonnoksessa samalta vuodelta hän kuitenkin attribuoi ukkosen ennakkoaavistuksen hämähäkille (PF, 184 [Pap. V B 24] {1844}), joten epäselvää on liittääkö hän eläimille ihmismäisiä määreitä uskomatta niiden kykenevän siihen, eli lähinnäobjektivoi kirjalliseen käyttötarpeeseen. Joka tapauksessa pidän ensimmäistä väitettä varsin kyseenalaisena ainakin ennakkoaavistuksen osalta -- ainakin linnut tutkivat ja merkitsevät (äänin ja elein) ympäristöään todella tarkkaan hallitakseen mahdollisimman hyvin ei-toivotut vierailut alueellaan.

11 Ks. myös Kierkegaardin henkilöhistoriallinen kommentti "ruumiin puutteesta" (PJ, 266-7[VIII I A 177]), sekä mietiskelyt tanssimattomuudesta tai että tanssipartnerina on kuolema (PF, 8 [IV 178];Lehtinen 1990, 95 [Pap. X 1 A 658]).

12 Kierkegaardilla esiintyvä eettisyyden ääretön vaatimus (esim. PEJ, 323–5) ja sen keskeisyys on yksi tärkeä asia joka tekee hänen ajattelustaan pysyvästi ajankohtaista.

13 Näin ymmärrettynä sisäisyys on jo olemassa alkuperäisessä luonnon välittömyydessä, mutta tavallaan epävapaana. Ks. välittömyydestä myös ajatus äärettömyydestä lähinnä jokaista ihmistä (EO1, 391 [I 358]).

14 Ks. esim. Liehu 1996, 66-7. Esteettinen ei kuitenkaan tarkoita reflektiivisyyden puutetta kuten esim. Zook virheellisesti tulkitsee (Zook 2006, 265).

15 Luvan antamista voi olla synkronoitunut (epätoivoinen) ahneus, toiveajattelu tai hetken mielijohteet. "Perusteltua" luvan antamista on esim. erilaisten tieteen auktoriteetin alla annetut perustelut, joilla lähinnä mukavuudenhalusta ja oman olon helpottamiseksi sallitaan petoeläinmäinen ajattelu ja johtuminen. Saalistamista suorastaan vaaditaan eläinten omaksi parhaaksi sairauksien torjumiseksi ja ruuan riittävyydelle (esim. Rowlands 2002, 162-4). Näin argumentoidaan, mutta keskeistä on se että kaipaamme tätä aggressiota ja osallistumme siihen viettinä. Vastoin Rowlandsin argumenttia, ei ole edes biologisesti mitenkään automaattista että näin täytyy olla: esimerkiksi Galapagoksella ei nisäkkäille ole muita saalistajia kuin niiden poikasia saalistava hiirihaukkalajinsa, nisäkkäät myös ovat kasvissyöjiä - lintuihin sen sijaan kuuluu kalastajia ja ryöstelijöitä. Saalistajat tarvitsevat toiminnalleen maaperän, aggression, ihailun, tai muun ulkopuolisen paineen - yksinään ne eivät pysty mihinkään - kukaan maailmassa ei ole, tai ei toimi yksin.

16 Merkityksessä itseoppinut jasamalla Jumalan opettama. (CA, 162.)

17 Toisaalta myös Kierkegaardin mainintana tulee esiin se että petoeläimen käyttäytymiseen voi vaikuttaa. Se ei pysty seurattuna tekemään kaikkea sitä mitä se pystyy huomaamattomana (EO1, 487 [Pap. III B 180:3] {1841-2}). Tässäkin tosin eroa on, annetaanko lisävauhtia ihailemalla vai halutaanko koko tilanteen rauhoittuvan - sisäinen eettinen kokemus on ratkaiseva. Tosin tilanne jää joka tapauksessa päälle, ja saalistajalle on inhimilliseltä kannalta mahdollista jäädä piinaajaksi.

18 Vrt. myös "vain totuus joka rakentaa on totuus sinulle" (EO2, 354 [II 318]), sekä erottelu sokraattisesta ja oppilaan (lapsen) kyselystä opastamisen tapoina (PJ, 408 [X I A 647]).

Luokka:
Avainsanat:, , , , , , , , , , , , , , , ,
http://raulihaverinen.fi/?id=87