Väärennös
Aiemmin esitin, että eläimiin voi suhtautua moraalisesti (moralisoivassa merkityksessä) kunhan se on ymmärretty oikein. Historialliset eläinten oikeudenkäynnit eivät siis ole ihan pelkkä vitsi (tai taikauskoa), mutta tuollaisenaanhan moraaliajattelu on väärällä perustalla, ihmisen materiaalisen selviämistaistelun alistama.1
**
Yksi ilmiö moraalissa on väärentäminen. Eläinten osalta se toimii esimerkiksi, kun "kala"lokkia ahdistetaan (esim. selkälokkien tai variseläinten taholta) se käyttää sellaisia hälytyshuutoja jotka vetoavat ihmisten moraalisiin tunteisiin. Tällä tavalla se saa hyvin nopeasti ympäristön ilmapiiriä haltuunsa, mutta siten että se käyttää kaiken tuon vallan omaan saalistamiseensa, joka ennemmin tai myöhemmin kohdistuu muihin yleensä pienempiin lintuihin. (Olen nähnyt niiden myös hälyttävän joukolla kanahaukkaa, ja samanaikaisesti jakavan ja kantavan ympäriinsä sen jättämää saalista.2)
Relativisti voisi tältä pohjalta sanoa, että kaikki moraali on valtaa. Ihminen kuitenkin pakonomaisesti vetäytyy jostain, ja antaa moraalista tunnettaan kalalokin ohjaukseen - ja viime kädessä saalistamiseen ylipäänsä, joka johtaa passiiviseen alistumiseen saalistamiselle, satunnaiselle ohjattavuudelle. (Tätä satunnaisuutta he yrittävät suunnata ja hallita pääsääntöisesti koirilla, materiaalisen edun ja mukavuuden tavoittelussa.)
**
Ylipäänsä eläinten hälytysäänet kuoleman tai sen uhan edessä ovat moralisoivia. Olen kahdesti törmännyt siihen että nuori rotta hyökkää varpusen kimppuun - nämä tapahtuivat kesähelteillä jolloin ihmiset makoilevat nurmikoilla.
Ensimmäisellä kerralla myöhästyin rotan häätämisessä, varpunen lensi vielä muutaman metrin mutta laskeutui maahan. Jonkin ajan kuluttua se kuoli. Lintu katsoi suuntaa johon se halusi mennä, ja tämän jälkeen minua. Sen viimeinen katse oli syyllistävä - enkä kykene sen mittaa kuvaamaan. Olin antanut ruokaa, seurannut niiden tekemisiä, enkä tiennyt rotan olevan hyökkäysetäisyydellä vaikka ilmapiiri oli todella huono - osallistumiseni mahdollisti rotan yllätyksen (väärä lähestyminen), ja rotta teki sen osittain pakosta koska omalta osaltani painostin tuota huonoa ilmapiiriä. Olin silti ilmapiirille enemmän alistunut täysin ymmärtämättä sitä, ja rotta saattoi käyttää tätä pakotienä: se oli mahdollisesti rottien oman ahdistuneen sisäisen väkivaltaisuuden uhkaama, ja hyökkäsi.3
Toisella kerralla olin häiritsevän ilmapiirin suhteen enemmän varuillani. Huomatessani varpusen huutavan, otin nopeasti rottaa selästä kiinni, sen huuto oli moralisoiva "täyden oikeuden" julistus. Sen verran vakavasti siihen täyteen oikeuteen on suhtauduttava, että tuollaisen tilanteen mahdollistamaan sumppuun ei voi lainkaan hakeutua. Jos tietyn vireen lopputulos on nähty, käyttäytymistä on voitava muuttaa. Sekin ratkaisu menee uuteen vaaraan, mutta ne eivät ole samat vaarat.
**
Kaiken tällaisen hyökkäävyyden ajattelemisenkin mukana pitäisi kulkea hälyyttely. Kun hälytyksestä tulee hälyä, se epäonnistuu.
Kuolema on aivan täysi helvetti, ja ihmiset ovat hyväksyneet sen kaikkialle.
On vaikea tasapainotella sen välillä, kuinka paljon hyväksyy ympäristön "normaalia" aggression painostavuutta kun kuoleman vaara alkaa jyllätä. Sille on merkit, mutta nämä on medikalisoitu. Asian sanallinen esiintuominen ei ole mahdollista4. Yksi vaihtoehto on jonkinlaisen teatterin pitäminen, mutta se on aina ansa. Moraalisen tunteen estetisoituminen (kulttuuri) on sen yksi merkki (kätketty epätoivo), ja ilmentää alistumista.
Yksi mihin tämän hädän voi käyttää, on jättää (sijoittaa) siitä merkki, ja yrittää muuttaa yhteiskunnan rakenteista ratkaisuja jotka ovat tunnistettavissa ongelmiksi, mutta nämä eivät ole perimmäinen ongelma. Hyväksyttyinä ratkaisut synnyttävät sivilisaation, joka kadottaa alkuperän, mahdollistavat ratkaisujen päälle tehdyt ratkaisut, jotka ovat kadottaneet olennaiseen ongelmaan liittyvän merkityksellisyyden. Siinä voi enimmäkseen viihtyä, mutta mitä sillä välin tapahtuu (samanaikaisuus).
Kun vauhti alkaa kiihtyä, hyvin vähän on tehtävissä (liike). 7
--
1 Ks. "Eläinten moraalisuudesta" ja "Eläinten moralisoinnista". Et välttämättä tee tätä moralisointia kuten ehkä ihmiselle jonka kohdalla voit mahdollisesti odottaa käyttäytymisen tai asennoitumisen muutosta tms, vaan moralisointi on mielekkään kanssakäymisen rajoja määrittävää: missä suhteessa ja mitä on mahdollista odottaa, mikä puolestaan kertoo molemminpuolisen mielekkään etäisyyden ja osallistumisen mahdollisuuden. Puhdas fyysinen erilaisuus määrittää tätä hyvin paljon, reagointinopeudet, luonnollinen liike, jne. Yksi kysymys on, mikä on tuon eläimen oikea luonne, mitä se oikeasti muusta elämästä ympärillään haluaa... eikä kaikkea ole mahdollista muotoilla luontevasti ihmiskäsittein, jotka ottavat haltuun liikaa. Etiikka näin määriteltynä ei ole objektiivista siinä mielessä että se olisi ihmisestä riippumatonta. Olennaista on se mihin ihminen oikeasti pystyy, mikä ihmiselle oikeasti on mahdollista. Tähän kysymykseen vastattaessa taas ihminen voi olla esimerkiksi liian itsekeskeinen tai alistuva - eli kuinka paljon olemassaololleen (oleminen sinänsä) tai identiteetilleen (ymmärrys omasta olemisestaan) hän ottaa tai on ottamatta tilaa ja asemaa jne. Tämä käännös ei kuitenkaan ole yhdentekevä, vaan luonnon vuorovaikutuksen huomioimisella on eettisiä (ja mahdollisesti myös esim. terveydellisiä) seurauksia.
2 Aina voi ajatella luonnon funktionaalisuutta, eli ilmaisua siitä että jokin muu on nyt hätänä, mutta ei se kyllä lokin haltuunotolla ratkea, eikä todennäköisesti tule näkyviinkään (kätkeytyneisyys). Toinen mahdollisuus on ajatella tätä jonkinlaisena maadoituksena, mutta se on ajattelutapana esteettiseen tai välttämättömyyteen alistumista (vrt. Kierkegaard). Kummassakin liikutaan katastrofiratkaisujen alueella (kerääntyvyys). Vainon ilmapiiriä sieltä voi toki etsiä, ja sellaisena siihen suhtautua.
3 Tämä kuvaa miksi esim. romantisointi (ja muu estetisointi) on väärin: osallistaminen asettaa vaaraan. "Varpunen jouluaamuna" on nälänhädän laulu, ja haukkahelvetti - se ei hyvästä tahdostaan huolimatta anna hyvää. Seuraukset ovat kuitenkin vaikea kysymys, mutta luonto on siitä ihmeellinen, että jos aiheutat jotain, se tuodaan eteesi.
4 Tämä liittyy esim. Kierkegaardin ongelmaan suorasta ja epäsuorasta viestinnästä, mutta hän käsitteli enemmän sielun pelastusta, ymmärtääkseni ei niinkään akuutin reaalisen vaaran kehittymistä - hän käänsi sielun pelastuksen itsessään akuutiksi hädäksi, ja juuri tämä on uskonnon tai muunkin elämänkatsomuksellisen järjestelmän tapa käsitellä asia.