Yksilö ja yhteiskunta
Yksilön käsitettä voi käyttää joissain yhteyksissä, mutta olennaisessa todellisuudessa se ei ole täysin mielekäs. Osittain siksi, että se on aina murrettavissa. Murtaminen rikkoo sen merkitysrakenteen ja kadottaa välittömän reaalisen yhteyden1. Yritys pitää kiinni yksilöllisyydestä vahvistaa sitä mikä sen olemisyhteyttä vastustaa. Mutta tämäkin on toisarvoinen (kapinoiva) peruste - syvemmän perusteen täytyy olla toisenlainen. Muutoin olemisen korkein voima on se mille ei halua antaa valtaa. Tämäkin ajatus on toisarvoista vastaan asettuvaa johdatusta, niin helposti ulkoinen ottaa vallan.
Ja joukkoihin kapinansa (tai valtionsa) perustava on viittä vaille perkele.
***
Tällä hetkellä yksi suuri puhe on perustaa vallankäyttöä tieteeseen. Eli keskiarvosta yleistetään niihinkin jotka alunperinkään eivät kuuluneet löydetyn säännön mukaisuuteen. Ja entä ne muutokset, eli uusi tieto: hallinnon kannalta ennen oltiin oikeassa, ja nytkin ollaan - aivan yksinkertaista. Tämä on tietysti koulutukseen uskovien toimittajien ja akateemisten henkilöiden tahto. Toki on olemassa politiikka ja se perustuu mihin perustuu.
Mitään yhteiskunnallista ihmeratkaisua ei voi odottaa, eikä sellaista voi tarjota. Ei ole sellaista pysyvyyttä jonka voisi saavuttaa. Siinä mielessä kirjoitukseni ovat ns. eksistentialismia, että yksilön on mahdollista hallita yhteiskunnan aiheuttamaa painetta, ja se löytyy esittämältäni teoreettiselta pohjalta. Yksilöajattelua tämä ei kuitenkaan ole siinä mielessä, että eristyminen ei ole mielekästä, eikä se ole myöskään mahdollista2. Eikä yhteiskunta ole olennaisin viitekehys.
Siinä mielessä tämä on dialektista, että samalla kuitenkin kariutuu yhteiskunnan siteisiinkin hakeutuminen. Olennainen yhteenkuuluvuus on toisenlaista, ja se mikä on yksilöä, sen totuudellisuus ei sitä mahdollista. Siteet yhteiskuntaan olisivat kuolemaa jota ei voi hyväksyä. Pahoja asioita ryhmittyy ja tapahtuu ympärillä, eikä sitä yleisesti tunnusteta - se vähätellään pois erilaisin uskonkappalein. Joissain yhteyksissä tätä ryssiintymistä kannustetaan tuomioilla: "tätä saattoi odottaa", "oletteko te tyhmiä". Sama on kuitenkin myös lopputulos koska et voi ympäristöä hyväksyä, "maailma ei kuuntele", ja jäljelle usein jää: "he tekevät sen itse".
***
Voi olla realisti siinä mielessä, että yhteiskunnan mielekkyyttä on myös se että se kykenee asettamaan itselleen jarruja, ts. että se ei varsinaisesti käy päälle. Ei sitä tietenkään tästä kiitellä voi, mutta kanssakäymiselleen voi silloin asettaa rajat. Kafkailu on turhaa: vaino on realiteetti ja jokainen tuottaa sitä. Totuudellisemman käsityksen yhteiskunnasta saa myös muodostettua ottamalla valtion kuristuslenkistä mahdollisimman niukan irtioton3.
Yksilö pystyy löytämään moraalisesti mielekkään roolin tässä rajoittuvuudessa. Ja mitä muuta hän voisi vielä tämän päälle odottaa? Eettisyydessä ihminen ei voi hyväksyä viihdytyksekseen mitään mitä hän ei voi hyväksyä. Huomio on siinä ettei hän kuljeta helvettiä (kohtaloa) mukanaan, juuri sinne minne ei halua sitä kuljettaa.
--
1 Yhteys on edelleen säilytettävissä, mutta perusteltavissa se ei enää ole. Yksilö voi kadottaa sen itseltäänkin, tai lähes kadottaa itseltäänkin. Ymmärtääkseni tätä Kierkegaard osaltaan yrittää käsitellä teoksessaan Pelko ja vavistus.
2 Ihmiset mm. tuntevat yksinäisyyttä, koska he syövät ympäriltään. Luuletteko te että ympäristön eläimet eivät tiedosta tätä? Ja jos silmissä sumenee tällaista ajatellessa, niin se tekee luonnossakin. Siksi he hakeutuvat mässäilyryhmiinsä, ja käsittelevät tämän eron miten käsittelevät. ("Kirkko lopetti ruokakassien jakamisen ja järjesti tilalle maksullisen ruokailun ... 'Mitä yksinäiset miehet tekevät jauhoilla?'" - yle.fi 24.8.2017.) Mitä mainittuihin "eläimiin" tulee, suurimmalla osalla niistä ei ole positiivista annettavaa tähän ymmärrykseen (oleminen taantuu hyvin nopeasti "ähäkutin" tasolle, ja tätä edustavat mm. kaikki suloiset karvanisäkkäät, ja tunkeilemalla tähän helvettiin saa valutettua kaikki), ja ne joilla on, joutuvat aivan liian helposti vaaraan (väärän tunkeilun, sekavan hiippailun, etc. johdosta). Joidenkin elämänmuoto taas on yksinkertaisesti niin vieras, että siitä on parempi pysyä etäämmällä joko jonkun muun, niiden itsensä, tai ihan itsensäkin takia - ne vedättävät liian ansoittavaan impulssimereen, minkä tavallaan tekevät kaikki, eli täysi seuraantuminen ei ole toivottavaa (jollekin osapuolelle).
3 On kuitenkin toista hyväksyä, että "valtio toimii niin kuin se toimii" (Esim. "Orpo: Paperittomien piilottelu rapauttaa oikeusvaltiota" - yle.fi 23.8.2017. En ota nyt kantaa tuohon keskusteluun, mutta sitaatti vielä asiayhteydeltään hiukan lyhennettynä on kiinnostava: "...vastustaminen tai häiriköiminen ei kuulu oikeusvaltioon. Pitää hyväksyä se, että valtio toimii niin kuin toimii"). Jotkut joutuvat sen toimintoja epämääräisellä tavalla kannattelemaan. Tätä kannattelua Kierkegaard mahdollisesti tarkoitti mainitessaan Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitustaan miimis-pateettis-dialektiseksi, ja esteettinen tämä teos on mm. siksi että miiminen on esitys.