Katkokset

Pimeät hetket joista ihminen ei tiedä mitä tapahtui ovat saalistuksen hetkiä. Ei niitä tarvinnut mystifioida kulttuurin kuolemankierroksen kannattimeksi, eikä niitä tarvinnut hyväksyä reaalipätäkällekään.

Viaton hörhö tuo koiransa parkkiin jalkoihin eikä oikeastaan tiedä mitä on tekemässä, jäykkä ihmispäätä jäljittelevä puudelikallo joka revittää kuolemaan kaiken mikä väliin takertuu. Lintu lentää ikkunaan, mutta eihän hän sitä erota jaettuaan juuri rauhanomaisia suoraan teurastajalta.

Ei niitä lokkeja tarvitse yhtään ihmetellä pyörimässä ja saalistamassa. Kyllä ne näkevät kaiken tämän välinpitämättömyyden, että se on täysin hyväksyttyä.

Sitten ihmiset etsivät älyllistä seuraa ulkoavaruudesta, kun tämä on se seurue jonka he valitsivat. Ehkä toisaalla huokaistaan linnunlaulun kauneutta, ja valitetaan toisen rumuutta. Ja sitten tulee yleisradio joka sanoo, että varis se vasta on älykäs.

Kulttuuri on se joka muuttaa elävän kuolleeksi, ja ihailee itseään nähdessään kuolleessa elävää. Nykyään elottomien esineiden kanssa mennään naimisiin - kyllä tämä kaikki ihmiseltä onnistuu.

Joku sekaannus?

Vai liian paljon kaikkea?

Niin kuin se lapsi joka yritti kiivetä puuta loputtomiin ylös tajuamatta ettei se kanna ylös asti. Ihan totta, minä se olin (tai oravat, mutta oravat eivät kiivenneet sitä puuta), ja minulle sanottiin etten tunne rajojani, mutta miksi minusta tuntuu että maailma on rajoineen aivan hirvittävän tekopyhä.