Ajattelun rajat
Tekopyhyyttä tai ajattelun itsepetosta ei ole se että ajattelu sisältää ristiriitoja. Esimerkiksi sellainen dogmi että ajattelu ei saa sisältää esim. varpuslintuihin ja moniin vesilintuihin kohdistuvaa saalistamista ajautumatta heti ansaan jossa se alkaa raivota hyväksikäytön hyötyään (tai jonkun toisen), ja myös kauriit ja peurat liikkuvat tällä ajattelun rajalla. Monet näennäisesti saalistamattomat eläimet (hiiret, pulut...) kuitenkin jäisivät tämän hälytyskentän ulkopuolelle, mutta siinäkin on se mahdollisuus että se on paras mahdollinen rinnakkaiselämä jonka niille voi tarjota. Ja tässä on se realismi, että olemassaolon ironia saa paikkansa, vaikka sille ei enää haluaisikaan nauraa. Ihminen saattaa tällä hetkellä ajatella näin yleistävämminkin (toisen omaksi parhaaksi), mutta mielestäni se menee väärin: ihmisen täytyy voida pysähtyä jossain, ja tämä on se hälytys jonka saamme. Joku astraaliajattelija näki haukassa tällaisen hälyttäjän, mutta tässä ajattelussa on se ongelma että ihminen on kivipäänsä kanssa ylittänyt rajan jo kauan sitten, ja tämä hälytys on ihan viimeinen hänen itsensä kannalta: kansanomaisesti, jos meno ei pysähdy, alkaa lätty lätistä.
Ristiriitojen lineaarinen aukikirjoittaminen voi tehdä ajattelun banaaliksi, mutta nämä ristiriidat ovat juuri siksi siellä että ajattelu toisin ei onnistunut. Toisaalta looginen ristiriita voi olla pelkästään ilmaisun rajoitus, ja ajattelu voi tunnistaa olemassaolon uhat ja mahdollisuudet aivan oikein, juuri siinä ristiriitaisessa muodossaan.
Ajattelu voi kulkea näennäisesti pidemmälle, mutta silloin se alkaa kulkea tarinointina omilla ehdoillaan, tunnistamatta mitä muuta sen mukana liikkuu.1
Banaalia on kuitenkin olennaisesti se, että ajattelulla ja päätöksenteolla ei oikeastaan ole taustoja vaan ne ovat joidenkin kulttuurin välttämättömyyksien huutelemista joihin tukeutuen kulttuuri on muodostunut itsekseen. Tällainen ajattelu ei olennaisesti tutki perusteitaan vaan säikähtää ensimmäistä näkemäänsä... rottaa.
Yhteistä näille yhteiskunnallisille näkökulmille on, että luonnossa on olemassa jotain uhkaa, joka voi tehdä ympäristön ihmiselle elinkelvottomaksi, ja ihmisen uhatuksi. Ongelma sivilisaation tehoajattelijassa kuitenkin on, että hän ei oikeastaan ole kiinnostunut luonnosta, vaan haluaa siirtää sitä syrjemmäksi, vain saadakseen sen läsnäolon entistä tukalammaksi.
Tarjoamani ajattelu pyrkii löytämään ne elämänmuodot jotka tarjoavat ihmiselle "inhimillisen" alkuperäisen vastakappaleen, joka kommunikoi asioihin juuri siten kuin ne ovat, ja siten tarjoaa mahdollisuuden tämän hallitsemattoman vyöryn kohtaamiseksi. On olemassa eläimiä jotka tietävät meidät läpikotaisin, ja tavallaan ihmiset jo tietävätkin tämän, mutta hallinnan paineessa yritämme hakea sitä tiedoa väärennettynä väärästä paikasta.
Hallitsematon ei kuitenkaan ole niin hallitsematonta kuin miltä saattaa näyttää, ja tuo koettu hallitsemattomuus johtuu juuri piittaamattomasta holtittomuudesta jolla maata on vallattu. Tarjoamani hallinta ei pyri hallintaan yli kaiken, vaan hallintaan rajatussa roolissa, jossa ihminen ei ole yksi yli muiden vaan ainoastaan joku jolle on kanavoitu hiukan enemmän valtaa järjestää asioita. Luonto on saattanut haluta tämän tehdä. Ihmiselle jää tilaa täyttää se alue jossa luonto ei enää hälytä, ja siinä kohdassa pitäisi jo osata pelätä.
Osan kirjoittamastani voisin kirjoittaa lainausmerkkeihin, koska en tiedä mistä ne tulevat. Astraalilainalle pitäisi olla oma merkintätapa, mutta ehkä lukija osaa sen ilmiön jo aavistella.
--
1 Juuri petoeläinhallinnossa (koirat, heraldiikka) ristiriita vedätetään näkymättömiin, ja ollaan niin kuin sitä ei olisi. Sisäiset häiritsevät ilmiöt yksinkertaisesti kielletään, tai niitä nähdään väärissä asioissa, siinä mitä tulee näkyviin vedätyksen ehdoilla (purkautuminen). Avarakatseisuus on parhaimmillaankin hörähtelyä.