Fenomenologian rajat

Yritys pitäytyä välittyneisyydessä olisi pitkitettyä huippuhetkeä, pitkää ihanaa hevonhelvettiä.

Vääjäämättömän ristiriidan suhteen fenomenologiaa tarvitaan sen ilmiön kuvaamiseen että olemassaolo kiinnittyy päällekäyvään takertuneisuuteen asti, mutta yhtälailla että kaikella on merkitys. Tämän jälkeen tätä huippuhetkeä pikemminkin pidätetään, vähennetään jne kuin pyrittäisiin erityisesti ylläpitämään.

Itsestäänselvää on, että se on.

Takertuneisuuden jälkeen rationalisuus osoittaa julmuutensa, ja yhtälailla erilainen teatteri välinpitämättömyytensä.

Välittömyys itsessään ei kuitenkaan tiedä mihin se kulloinkin sekaantuu, ja aiheuttaa vaaraa massiivisuudellaan (johdattuvuus), todennäköisemmin kuitenkin tulee selkään puukotetuksi.

Välittyneisyydessä pysyttely voisi ehkä toimia (viihtyilevässä itsetutkiskelussaan) jos ristiriidattomuudelle on riittävästi tilaa olla riitautumatta. Nyt sen pitäisi kuitenkin hallita aggressio ahtaassa tilassa, ja se joutuu taktikoitumaan, jolloin välittyneisyyden on jossain määrin luovuttava itsestään tilanteessa kadottamatta kuitenkaan sitä mitä se on.

Fenomenologinen puhe kehollisuudesta on myös usein liian suurta, kun usein on kyse jostain osasta kerrallaan, ja ehkä osien vuorovaikutuksesta. Tämä on hajottavaa, ja tässä aggression tai vuorovaikutuksen laatu (kommunikatiivisuus) tulee esiin, tai ansoittuminen kun suojarakenteita puretaan, joiden olemassaolo itsessään voi olla ansa jollekin toiselle. Hajottavuutta mittaa mikä tuntuu kiinnittyvän, ja miten se mahtuu siihen edelleen. Ja nämä kysymykset eivät myöskään olennaisesti ratkea laskelmoimalla, vaan sillä mikä on oikein.