Hallinta | Mukautuminen
Hallinta jyrää näennäisen piittaamatta, mukautuminen takertuu toisen liikkeeseen, ratsastaa sillä.
Mihin paine kummassakin kohdistuu (minkä varaan se rakentuu), ja minkälainen se kulloinkin on? Tämä kysymys on valtaa, oikeutta, eikä se ratkea estetiikalla, eikä toinen näistä ole välttämättä toista parempi, vaan kaksi puolta.
***
Jaana Parviainen (2006) kuvaa "liikkeessä asumista" (83-4), sitä kuinka "liike alkaa kannatella liikkujaa" ja etsii "kinesteettistä [luovuutta ja] älykkyyttä hallinnan ja kontrollin tekniikoiden sijasta" (233-4).
Se mitä tarkoitan mukautumisella ja kattaa sen mitä mitä Parviainen kuvaa, mutta hän jää estetiikan (elämänhallinnan) piiriin.
Näen hänen kuvauksensa 'hallinnasta' mekaanisena, ehkä vallan välineenä. Oma kuvaukseni hallinnasta on tässä suhteessa pehmeämpi, se suhtautuu mukautumiseen, mutta sen lisäksi se kuitenkin pakottaa tai määrää ympäristöä1, esittää vaatimuksensa, se yrittää kertoa mikä on hyväksyttävyys jota se edustaa, ja jota se ympäristöltään edellyttää. Tämä on myös sen provosoivuus. Ja tässä vaiheessa kyseeseen tulee (kehollinen) neuvottelu eettisessä merkityksessä, ja missä vaiheessa vaatiminen ja sen sisältämä keräileminen menee yli. Mutta jos se tekee niin, tämä on sen tilanne (järjestyneisyys).
***
Jos sovellan Parviaisen käyttämiä fenomenologisia käsitteitä, kinesteettinen eläytyminen vastaa mukautumista (välittyneisyys), ja kehollinen neuvottelu hallintaa (ristiriita). Mutta nämä sävyt ovat omiani, kun siirrän tämän fenomenologian esteettisyyden eksistentiaaliseen eettisyyteen, siten kuin Kierkegaard nämä käsitteet erotteli.
Tässä hallinta ja mukautuminen ovat molemmat kaksi ääripäätä, ja yksilön liike jää tälle välille. Tämä on negatiivinen synteesi (kamala sumppu): en yritä määritellä sitä nyt enempää, mutta siitä syntyy hälyttävyys joka yksilön täytyy käsitellä.
Joissain yhteyksissä paras tapa ohjautua ja ohjata (hallita ja mukautua / johdattuvuus) kehoa ja sen vuorovaikutusta ympäristöön on kieli. Tämä voisi olla se positiivinen synteesi, tai osa sitä.2
--
1 Tämä väistämätön ulottuvuus on olennaista nähdä. Parviainen kyllä mainitsee mainitsee "liikkeen taustan" ja että "liikumme ja olemme liikutettuja" (83-4), mutta en ainakaan toistaiseksi löydä, että hän kirjoittaisi siitä ongelmasta, että liikkeessä voisi olla jotain joka häiritsee tuota taustaa. Epäilen että tämä ongelma (jälleen kerran) ulkoistetaan koirille, ja luonto väistyy - ei välttämättä tätä liikettä itseään, vaan ihmiskulttuurin kokonaisuutta jota osa tuo liike on. | Kun Sara Heinämaa kuvaa fenomenologista reduktiota ihmetyksenä (Parviainen 2006, 57-8), noissa tilanteissa on tapahtunut jotain. Tämän Parviainen selityksessään itse asiassa mainitsee analogiana: "reduktio ... muistuttaa odottamatonta tapahtumaa". Mikään ei ole ikävämpää kuin paska töllistelijä ja pelauttaja, joka mahdollisesti vielä tehostaa roikkumistaan koiralla. (Olen kyllästynyt kirjoittamaan koirista, mutta tämä on kai se kosketuspinta jonka satunnaiselle tavalliselle ihmiselle voi tällä tasolla antaa, loputon kiroilu.)
2 (luonnos) Ihminen pysyy paremmin yhteydessä kehollisuutensa merkityksellisyyteen, kun hän yhdistää siihen tapansa käyttää kieltä. Silloin kysymyksiksi tulee, mistä paine tulee, kuka ohjaa koko tapahtumaa, ja mitä koko tapahtuma kannattelee - ja osa näistä kysymyksistä vie harhaan. Mutta jos joku menee harhaan, se on hänen tilanteensa, ei jokin fantastinen esteettinen leikki. Ja jos mennään harhaan, suurin hätä ei välttämättä ole sillä joka kokee sinne menneensä, vaan jollakin joka ei sitä tiedä, tai ehdi siitä huolehtia, tai kiire on hänen/sen tapa siitä huolehtia. Rumia ihmisiä ovat ne, jotka jäävät sovinnaiseen ihmettelyynsä hyvin tietäen että jotain on vialla.