Hallinta ympäristön hyväksi
Liha vaatii
Joku toimittaja selvitti sitä ristiriitaa, että ihmiset haluavat syödä lihaa mutta eivät pidä sen reaalisen perustan estetiikasta, käymällä paikan päällä teurastamossa, ja totesi ilmiön johtuvan ihmisten vieraantuneisuudesta. Vieraantuneisuus on totta siinä mielessä että ihmiselle jää väärä käsitys hänen elämäntapanansa aggressiottomuudesta.
On toinenkin selitys: ihmiset eivät tosiaankaan välitä lihan tuotantoprosessista mutta ovat liian mukavuudenhaluisia tai tuotantoketjuun mukautuvaisia tehdäkseen asian vaatimia muutoksia arkiseen elämäänsä. Hän haluaa ns. "palvella kahta herraa".
Siihen asti, ihmiset odottavat että kuolema on aina vastakappaleena, kaikessa tekemisessään, kaikessa ajattelussaan. Rinnalleen he ottavat koiran ja eteensä sähkölaitteen.
He eivät ymmärrä olemisen hälyttävyydestä, vaan menevät sinne minne vedätys vedättää, oikeutenaan. Hallinnon tasolla ongelmia ei olennaisesti ratkaista, vaan pelautetaan että saalistaminen voi jatkua.
Tappajan tehtävä on kadottaa ainutlaatuisuus, ja kerskailla kultivaatiolla.
Petoeläimet
Toinen epäonninen keskustelunaihe ovat petoeläimet. Keskustelun epäonnistumisen syy on sama: ihmisen oma saalistaminen (johon luen karjatalouden).
Eettisesti ihminen voi tappaa, mutta ei hyötyäkseen, ja nyt hyöty on keskeinen motiivi - "julmuuteen" liittyvät perusteet ovat toissijaisia eivätkä ota huomioon ihmisen omaa toimintaa jonka mittakaava on absurdi.
Petoeläinten suhteen ihminen voi tappaa kontrolloidakseen luonnon liikaa saalistavuutta1. Toisaalta voi ajatella että luonto alkaa sumputtua liikaa, jonka voi joidenkin lajien kohdalla ajatella johtuvan petoeläimen puuttumisesta syystä tai toisesta kokonaan. Sumputtuminen merkitsee sairastavuutta tai ruoan puutetta. Ihminen on kyllä oivaltanut nämä ongelmat, mutta tässäkin käyttää sitä tapponormatiivisuutensa ylläpitämiseen, joka sanoo tapetaan heti varmuuden vuoksi (ja otetaan lihat).
Hallinta ympäristön hyväksi
Mikä tahansa pelote onkin kyseessä, eettinen arviointiperuste on se että luonto on kadottamassa merkityksellisyyden ja ajautumassa sumppuuntuneisuuteensa tai saalistavuuteensa. Ja tässä arvioinnissa on paljon muitakin menetelmiä kuin tappaminen, kuten ympäristön ja oman olemisen jännittyneisyyden tai kiristyneisyyden syyn selvittäminen ja kontrollointi. Tämän ensi askel on vetäytyminen, jonka jälkeen ihminen voi harjoittaa hallintaa ympäristön hyväksi.
Tämä on eräänlaista puutarhanhoitoa, mutta sen motiivi on täysin toinen kuin omahyväinen mielihyvä. Nyt ihminen haluaa liian paljon liian monenlaista pysyäkseen missään "kohtuudessa" tai "johdonmukaisuudessa" sen enempää ajattelussa kuin olemisessaankaan. Mutta nämä ovatkin toissijaisia ilmiöitä jotka eivät koskaan ole tavoittaneet itse etiikkaa vaan ovat yrittäneet tasapainoilla edes jotenkin sen tunteen kanssa että ihmisyyden jyräävyys menee kaiken aikaa yli. Ihmiseltä on puuttunut "perspektiivi", "mittasuhde" ja "kiinnekohta", ja se on elävä. Tätä ihminen ei ole kestänyt vaan korvannut kaiken kulttuurillaan.
Tämä siksi koska ihminen ei ole osannut käsitellä luonnossa tapahtuvaa kuolemaa. Ei koska ihminen on itse halunnut tappaa ja hyötyä siitä. Niinpä ihminen korvasi kaiken omakuvalla joka valehtelee hänelle kaiken. Ehkäpä ihminen valitsi "ystävänsä" väärin - ehkäpä hänen "ystävänsä" johti hänet harhaan, eikä anna hänen ajattelulleen vapautta nähdä missä hänen ajattelunsa menee väärin.
Mutta tämä on ristiriita kun synteesi on jo annettu.
Saalistavuudessa kaiken ristiriitaisuuden tarkoitus on oikeuttaa toiset ristiriidat, ja ristiriidat saalistavat.
--
1 Yritän siis käsitellä tilannetta jossa ihminen ei elä metsästäjänä ja karjankasvattajana, vaan hänen suhteensa ympäristön eläimiin on pitää siihen kuuluvien eläinten elämä ja suhteet mielekkäässä suhteessa ja myös suhteessa siihen miten luonnon tapahtumat vaikuttavat ihmiseen. Yksittäisinä lauseina nämä ajatukset saattavat olla lain- ja muiden käytäntöjen vastaisia. Tarkastelu siis tapahtuu täysin eri kontekstissa kuin mihin nykyihminen on järjestelyillään ajautunut. Tästä syystä puhun eksistentiaalisesta ympäristöfilosofiasta, eli kaikilla ihmisen ratkaisuilla on käytännön lisäksi merkitystä hänen olemiseensa ja olemisensa hän voi järjestää vain suhteessa ympäristöönsä, ja jossain vaiheessa myös tämä suhde on selviytymissuhde, mutta ei välttämättä siinä laajudessa ja sillä tavalla kuin nykyisin ajatellaan. Olennaista on myös se että nykyjärjestelyllä ihminen hukkaa käytössään olevia resursseja, ja optimoimalla käyttönsä eksistentiaalisesti olennaiseen, hukkakäyttö vähenee dramaattisesti. Siinä toissijaisessa mielessä tämä on myös hyötyajattelua.