Kun puhutaan "luontoharrastuksesta" tai että joku on "luontoihminen" se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa tappamisesta taivasteluun.
Eläinrakkaus sinänsä on kaaosta, kaikkien asioiden sekoittamista. Toisaalta se voi hyvin olla liiankin "erittelevää". Nykyään puhutaan "luontosuhteesta".
***
Totuus oman isäni luontoharrastuksesta metsästyksenä paljastui kun hän toi kotiin hirven (lihat). Luontokirjojen selkiä katsellessani oletin että hän on metsässä katselemassa eläimiä. Minulle yritettiin kyllä selittää tätä, mutta enhän minä koskaan kuunnellut.
Ihminen ja lapsi sopeutuu kaikkeen. Olin mukana niitä lihoja myllyllä jauhamassa ja ihmettelemässä sitäkin ihmettä. Muistan silti vielä epäuskoisuuteni. Liian montaa asiaa sen jälkeen sävyttää jonkin sortin huijaus, mutta tuskin sille sinänsä mitään erityistä alkukohtaa löytyy.
Kaikkeen uskomisella on muutenkin aikansa: luonnonsuojelijoihin, luonnontieteilijöihin... En tietenkään väitä että he ovat radikaalisti väärässä, vaan olennaisesti rajoittuneita. Ei ole vain yhtä luontoa, enkä osaa ajatella luontoa ja ihmistä erikseen. Luontoa ajatellaan aina jonkin luonnon ehdoilla, ja sillä on muita seurauksia.
Osallisuus
a) Sivustakatsoja
Kun luontoharrastaja puhuu luonnollisuudesta, eikö hänen sivustakatsojan tirkistelynsä kuitenkin ole mitä luonnottominta perkeleen touhua. Sellaista missä luonnon tapahtumat toteutuvat "kauniisti" luontonsa mukaan.
"Kaksi jalokivimäisen kaunista lajia kuvattuna aivan täydellisen kauniisti tapahtumassa, jota vain todella harva pääsee todistamaan, saati kuvaamaan. Tämä on luontokuvausta parhaimmillaan ja kuva tämän kilpailun kiistaton voittaja." [...vaikka tarjolla oli myös sarjassa Luonto ja ihminen Telkkäpoikueen turma / Jari Kostet.1]
"...päätin ottaa riskin ja vaihdoin lähilinssin kameraan ja lähestyin käärmettä hitaasti samalla toivoen, ettei se häiriinny ja hylkää saalista. Metrin päästä menin makuulle ja aloin napsia kuvia laukun päältä. Viime senteillä vaskitsa avasi silmänsä vielä viimeisen kerran"
Tässä on harrastajiensa ohessa kuvattu myös luonnontiede ja sen "totuus", vääjäämättömyys joka sinun odotetaan sellaisenaan hyväksyvän.
Seuraavan videon kuvaus ja julkaisu otsikollaan on rinnastettavissa edelliseen, ja suhde pelastukseen on sentimentaalinen. Kuitenkin...
Leopardi näyttää suutelevan impalaa. (Lähde: Youtube "Amazing!! Animal Saves Another Animal | Animal Heroes 2016 HD")
Paviaanit häätävät saalistajan ja impala pelastuu. Ajassa 4'12 - 6'00.
Tämä on luonnollista! Tänne et tule pervoilemaan!
Pelastaja on kuitenkin ihmissankarillisuuden sanastoa. Kuoleman järjestelmänsä kanssa ihminen ei voi viestittää tätä uskottavasti. Samasta syystä eläimet joskus näyttävät ihmisen mielestä "ryöstelevän" ihmiseltä (vaikka ihminen ryösti sen eläimiltä, itse asiassa aivan tietoisesti). Yrittäessään osallistua luontoon ihminen rysäyttää väkivaltaa tiukempaan, ja aggressiotiede tappajan taloutensa kanssa lyö sen vielä tiukempaan. Sen perusvire on kyllästyneisyys ja katkeruus, jotka ovat olemassaolon takertuneisuutta, jonka se on teknistänyt totuudeksi, maailmankuvaksi, ilmiöiden järjestelmäksi - se on tappava liima (tappajan kantama kuollut eläin, ns. "raato") josta ei voi päästä irti. Kyllästyneisyydessä sen syyllisyys näyttää pääsemättömältä (näyttää että ainoa mahdollisuus on tämän kultivointi, viihdyttely) - se ei näe osallisuuden syy-yhteyttä koska kuolema on jo kaikkialla.
Petoviha
Nykyään petoeläinviha on oppinutta tuomita. Toisaalta petoeläinviha jonkin suojeluna on kaukana uskottavasta kun tavoitteena on oman hyötynäkökohdan maksimointi. Petoeläinviha sisältää kuitenkin elementin joka on rajojen määrittäminen. Rajoja määrittäessään ihminen kuitenkin kouristaa koko luonnon tappavaan aggressioon joka tuottaa aggressiota, hän käy sotaa - silloin mikä tahansa eläin voi olla aggressiivinen, joka ottaa asiakseen osoittaa ympärillä olevan aggression. Suurin osa luonnon rajojen määrittämisestä tapahtuu muuten kuin väkivallalla. Jos luonnossa asettaa rajan jonka yli toinen ei voi tulla, asettaa myös rajan johon itse ei voi mennä.
Onko niin että nyt kumpikaan osapuoli (tuotanto, luonnonsuojelu) ei voi näkökantaani ymmärtää? Onko niin että tilanne on mahdoton? Onko niin että tilanne on mennyt mahdottomaksi? Miksi se on mennyt mahdottomaksi? Kuka se siinä vierellä on?
Tietenkän asetettu raja ei pysy. Siitä luovutaan itse. (Susi ei kuulu asutukseen, eikä sen kuulu saalistaa hirviäkään. Hirvet ovat ihmisen hyvän työn kohde - hirvivahinkojen estämisen! Hirvet kasvavat nuoressa (avohakatussa) metsässä... jotka kaadetaan vaikka lintujen pesinnöiltä.)
Näkökulmia
Ihmisen ja eläimen välisen suhteen suurin väärinymmärrys kuvitelma että ihminen on läsnä yksilönä. Tältä pohjalta arkinen ihminen arvioi että jokin elämänmuoto on vähän tyhmä, tai sitten hänellä on parempi tieteellinen selitys.
Kun ihminen koirineen ryhtyy yhteistyösaalistajaksi, hän toisaalta tietää hyvin ruhjovansa hengiltä sen minkä saa itsensä ja apurinsa väliin, vai tietääkö.
Silti hän luottaa tähän suhteeseen ja sen antamaan kuvaan maailmasta, että hän tässä ruhjovassa suhteessa voi arvioida maailmaa oikein.
Kun ihminen ryhtyy saalistajaksi, hän on vangittu tähän rooliinsa. Hänellä ei ole muuta tietä kuin jatkaa eteenpäin niin kauan kuin vauhti kantaa.
Vaikka ihminen söisi tieteellisesti vain keinolihaa, hän söisi sitä kuten lihansyöjä.
***
On toki luonnollista mukautua annettuun normiin, on toki luonnollista hyväksyä vääjäämättömyys.
On toki luonnollista kadottaa näkökulmansa väittelemällä ihmisten kanssa jotka eivät voi sitä ymmärtää, ja sen katoamista.
On luonnollista väsyä kapinaansa, on luonnollista tulla vedätetyksi valtapeliin jota kukaan ei voi voittaa. On luonnollista katsoa sivusta oman yhteisönsä välinpitämättömyyttä.
Saalistava elämäntapa antaa itsensä helposti normina, koska pelkästään sen suuntaus on tappava. Se on jo tappanut ympäriltä kaiken aikaa, ja jos yrittää itse vaihtaa suuntausta on oma suuntaus ympäristön paineesta tappava.
Vain narsisti puhuu ja kauppaa luontoa terveyden lähteenä, ja siksi sitä kannattaa suojella. Jos puhutaan automaatiosta yhtä hyvin sitä voi alkaa saman tien halveksia, tai yhtä hyvin sieltä saa suunnattoman syyllisyyden. Halveksunnan tiedämme jo, mutta voiko syyllisyyden yli juosta? Voiko häiritsevät ajatukset vain kadottaa? Musiikilla joka linjoittaa ja jyrää toisen helvettiin? Luonnon tärkeys ja merkitys on toinen. Silti myös merkitys voi lukittua, siitä voi tulla luinen ja kuolettava.
Huonoon ihmistunnelmaan, ahdistukseen tai epätoivoon ei kuulu hakea apua luonnosta. Miten uhkaajaa voi auttaa?
***
On helpottavaa tietää (edes suunnilleen) missä eläinsuhteessa kulloinkin varsinaisesti on (ja mihin painostavuuteen se kulloinkin perustuu), mutta kyllästyneisyyden (kylläisyyden) voi päättää vain tuomio josta ei voi päästä irti. Tällä tavalla syylliseksi ihminen voi tulla vain kun hän ei voi syy-yhteydessään enää suunnata muualle katkeruutta (hän voi kyllä edelleen tuomita, mutta mitä, ja varsinaisesti mihin kohdistuen).
Joitakin asioita ei ole mielekästä todistaa. Ne voi halutessaan ehkä osoittaa. Vastaväitevyöry on joissakin keskusteluissa niin voimakas (hyvä kysyä mistä syystä) että ne kadottavat osoitettavan ilmiön havaittavuuden yhtä tehokkaasti kuin petoa välttelevä katoaa - ja se mielellään pysyykin kadoksissa. Milloin on niin tärkeä tilanne että kadonneen sijainti on syytä osoittaa? Milloin on tärkeää tietää että se vain katosi, eikä... lakannut olemasta? Ja mitä sitten tehdään... (kun kiinnittyneisyys on näin tiukalla.)
***
Etsin kuitenkin mieluummin erilaisia vaikutuksia, mutta niin mielläni kuin taipuisin hyväksymään mielikuvitusolentojen keksimisenkin (tai hahmojen) esteettinen viihtyminen ei ratkaise kasaantuvia ongelmia, vaan liukuu niiden kasaantumisen päällä. Mielihyvän kokemisen saattaa kaitkaista jyrä joka tuomitsee mielihyvän, ja järjestää tuomion päälle uusia ikävyyksiä joita se ei tunnusta omikseen.
Mielihyvän hyväksyminen asioista joita ei hyväksy mahdollistaa elämänpiirin käyttämisen asioihin joita ei hyväksy. Tämäkin on asia jossa on luontevaa käyttää perusteetonta valtaa: hyväksyit mielihyvän, mutta et siis sitä mitä sillä tehtiin (kannattelu). Ja jos yhä tuomitsit vastuuttomasti ja omahyväisyyttäsi, tuhosit jotain toisaalla (epäaitous, aggressio).
Aallonharjalla ylimielisyys on helppoa, aallonharjalla ylimielisyys on katteetonta - ihminen osaa saada tämän aikaan myös kemiallisesti. Joskus syyllisyys tuodaan eteesi (johdattuvuus), aina se ei ehdi (törmääntyvyys), ja joskus saatat saada aivan jotain muuta.
***
On ihan luonnollista kieltää syyllisyys, se voi olla käytännöllistä ja sillä voi kannustettuna päästä pitkäänkin eteenpäin, mutta onko tämä totuus, tai koko totuus todellisuudesta.
Hiukan samaa on varmaan uskossa enkeleihin, että ne kannattelevat, mutta mitä kaikkea enkelin täytyy sietää. Ne eivät ehkä ole syyttämässä jos ne olivatkin kaiken aikaa kuolemassa. Kuinka kauan haluat tehdä sitä?
--
1 Kun eläin menee vaaralliseen paikkaan, ihminen haluaa... valokuvata. Ei se mitään muuta (katkeruus) ei ole sama asia kuin että joskus on liian myöhäistä (myöhästyneisyys), ja tämäkään toteamus ei voi olla fatalistinen (kyllästyneisyys). Asenne muuttaa sen mitä ihminen piirittää ja mihin hän voi reagoida (osallisuus, etäisyys), ja miten hän siihen ajoittuu (samanaikaisuus, rinnakkaisuus), ja olennaista, mitä vaikutelmia hänelle ylipäänsä voi syntyä (kätkeytyneisyys) että hän osaa ennakoida tilanteita (havainto), eikä painostamalla vainota (ajattaa) tilanteita kuolemaansa. Kun ihminen on painostunut hän syyttää tilanteesta jotain muuta: ihmiskunnan järjestelyjä jotka hänen mielestään ovat myös mahdollisesti välttämättömiä. Painostuneena yksilö antaa myös välittömän ympäristönsä painostua siitä/siihen mikä häntä painostaa, yhteiskunta. Jos yksilö taas kapinoi sitä vastaan mikä häntä painostaa, hän painostaa ympäristöään tunnistettavammin ja suoraan (aggressio). Hän voi vetäytyä painostuvuuden ja painostavuuden ilmiöstä, mutta silloin hän vasta havainnoi takertuneisuudessaan: mahdollisesti jatkaa sivustakatsojuuttaan, epäonnisena osallistujana hän on lähinnä kuoleman enkeli. Ja tuo kuoleman enkeliys ei poistu niin kauan kuin häntä kuljettaa kamera, eikä itsestäänselvästi sen jälkeenkään.
