Kuolemanroikkujat

Koiran kävely rytmittää, piirittää, vaihtuu, horjuu, viipottaa, ja aina sen tarkoitus on roikkua kiinni, painostaa, väsyttää, horjuttaa.

Mikä vittu se ongelma on? Se vaan leikkii siinä.

Ihmiset ymmärtävät että hymy on kohteliaisuutta, mutta kenelle. Ja toista ihmistä kannustetaan katsomaan silmiin. Se väsytetty virnistys kertoo kaiken olennaisen.

***

Lynch on kuolemanroikkuja. Olisi rehellisempää että hän roikkuisi variksissa, sikäli kuin sellaisessa todella on mitään rehellistä, mutta nyt hän pelleilyttää pikkulintuja pöllöillään.

On totta että esittämäni välittyneisyyden idea on saanut paljon vaikutteita hänen elokuvistaan: esimerkiksi läpinäkyvien varjojen tai aukkojen tanssiminen tanssin keskellä Mullholland Driven alussa, tai Lost Highwayn mysteerimiehen siirtyminen.

Lynchillä tämä jää koiramaiseksi sentimentaaliseksi roikkumiseksi.

Mikään ei enää hälytä, eikä voikaan hälyttää - kuuluisi vain paskan haukan hullun huuto, joka onnettomuudeksi edustaa jollekin turvaratkaisua. Kaikki roikkuu ja etenee niin kuin etenee, väsytettynä, kohtalonomaisesti. Varis tietää painostavuutensa, vainoavuutensa, ja kerää kuoleman jäljet.

***

Jotkut näkevät ihmislapsissa elämän alun. Minä kuulen kuoleman karjuntaa. Mitä enemmän kuolemaa ympärillä, sitä tiukempaan se takertuu, ja sitä kovempaa se huutaa. Ja päälle järjetön lässytys, joka on hyvä.

Leikit eivät tähtää mihinkään luonnon raiskaamista kummempaan.

Saako tulla silittämään sitä koiraa?