Adagio II | Jesus to a child

Se lyhyt kausi kun kaikki on vielä viatonta
kiertää kantakaupungin kapakoita.
Mistä minut löysit ja mihin minut jätit.
Kääntyi loppua kohti.

Loppu ei ollut loputonta,
mutta oli se hetkittäin piinaa.
Innotonta, väkinäistä.
Konemaista, mekaanista.

Hyväksikäytettynä paskasäkkinä olemista,
että ihmiset voivat purkaa hysteeriset pelkonsa ja
tuudittautua ylimieliseen elämänvirtaansa.

Pehmeä pussukka,
kyllä voit jättää käsilaukkusi siihen,
minä olen tässä.

Kiitos!

Kunnes kaiken yllä on painostava massa.

Lopulta iskee tunteeton kuoleman heiluri
henkisen kuoleman helvetti
pitkän ja hitaan iskunsa
jonka jälkeen mikään ei ole mahdollista.

Jos lasken aikaa nyt,
se oli lyhyt aika,
ja paljon on kulunut sen jälkeen.

Ehkä minä sain tietää 
etten kuulu ryhmään johon hakeuduin,
missä sinä pidät valtakuntaasi,
siihen todellisuuteen on hieman vaikea sopeutua,
mutta en minä koskaan löytänyt muutakaan.

En todellakaan!

Luulen että pahimmat tulevat suoraan ala-asteelta,
siellä heidät lyödään muotteihin.
Monilla on kantava äänikin!
Roikkuvat kuin koirat kintussa.
Kiroan näitä huutavia typeryksiä
jotka eivät ymmärrä
miten ovat puolensa valinneet.
Jännä etteivät lähde vaikka sanotaan.

Luulen että tunnettu näyttelijä, 
mörkö,
istui paikallamme,
pari penkkiä vieressä,
tiski oli tyhjä.
En tuntenut häntä,
mietin onko hän kunnossa,
pitäisikö jutella.
Mitä ilmeisimmin hän oli kunnossa.

Luulen että voin puhua sinusta,
kukaan ei tiedä sinusta.